Syysloma osa 1/2
Hei,
Nyt on kulunut noin 9 viikkoa, siitä kun saavuin Geneven lentokentälle. Ranskassa koulu kestää seitsemän viikkoa, minkä jälkeen on 15 päivää lomaa.
Päivä Dijonissa:
Mun host-veli Thomas asuu Dijonissa, mikä oli sopivasti meidän matkan varrella. Mä näin ensimmäistä kertaa Thomasta ja me tultiin hyvin juttuun. Mä kävin myös ostamassa uuden untuvatakin.
Oli Thomaksen tyttöystävän syntymäpäivä, niin me käytiin syömässä tosi kivassa ravintolassa. Ruoka oli tosi hyvää.
Mun lemppari osa sitä ruokailua oli tää alkuruoka "oeuf mollet à l'epoisse", joka oli varmaan paras ruoka mitä oon ikinä syönny. Siinä oli vahva juustokastike ja mun makuun täydellisesti keitetty kananmuna.
Kuvassa on Dijonin riemukaari.
Me jatkettiin matkaa Dijonista Normandian kylään, missä mun host-äidillä on kesäasunto. Matka oli tavallista pidempi, koska me jouduttiin pysähtymään neljä kertaa, kun sähköautoa piti ladata vähän yli tunnin välein. Päästiin kuitenkin perille, noudettiin pizzat ja mentiin nukkumaan.
Viikko Normandiassa:
Ensimmäisenä päivänä Olivier ja Frédérique esitteli mulla kylää, ja me käytiin pyöräilemässä. Oli tosi mukavaa olla pitkästä aikaa merimaisemassa, jotenkin olin jo ehtinyt tottua vuoriin. Saint-Vaast-la-Hougue, on valittu vuonna 2019 vuoden kauneimmaksi ranskalaiseksi kyläksi.
^^Seuraavana päivänä mun host-sisko Anaïs saapui myös Normandiaan. Me käytiin viikon aikana muutaman kerran kävelyllä ja kaksi kertaa juoksemassa. Alueella oli todella hyvät juoksu ja kävelypaikat, erityisesti betoni-vallilla joka on kaiken rannan ympärillä. Helsingistä mä kaipaan edelleen vain yhtä asiaa, eli Suomenlinnaa, joka vastaa aika pitkälti tätä merilinnoitus maisemaa. ^^
Kuvassa me ollaan syömässä ostereita, mikä oli mulle ensimmäinen kerta. Mun mielestä ne oli vähän liian elävän makuisia, mutta mä luulen, että mä tykkäisin niistä enemmän, jos mä kokeilisin myöhemmin uudestaan. Mä testasin myös monia muita mulle uusia mereneläviä.
Normandialainen erikoisuus, eli possun suolisto on tosi hyvää ja rasvasta. Voi olla, että mä koitan tehdä sitä joskus Suomessa myöhemmin. Me käytiin muutaman kerran viikon aikana syömässä paikallisen mummon luona. Mulle näytettiin tosi hieno puutarha ja mä autoin ruoan valmistuksessa. Oli todella outoa, miten mä tapasin ja tutustuin ihmisiin, joita mä en tule todennäköisesti enää ikinä uudestaan tapaamaan. On todella vaikeata sanoa nyt, tulenko mä enää ikinä palaamaan kyseiseen kylään Normandiassa, mutta ainakin mä tiedän sieltä nyt kourallisen ihmisiä kenelle soittaa. Alhaalla olevasta kuvasta voi huomata, että toi oli musta vähän kiusallinen tilanne, mutta nyt on sentään kiva kuva muistona kotiin.
Alla oleva kuva on hieman "moments before disaster", koska mulla oli varmaan yksi parhaimmista päivistä mun vaihto-vuoden aikana. Mä juoksin ensimmäistä kertaa elämässä 21 kilometriä, eli puoli maratoonin verran. Me käytiin pyöräilemässä mun host-äidin ja siskon kanssa, enkä mä olisi voinut olla iloisempi mun elämään. Mutta, kuten pitkän helteen jälkeen on tapana, niin ukkosen lailla mieliala muuttui.
Meillä oli pitkän ajan perheystäviä syömässä fondueta. Kun vieraat olivat lähteneet kotiin, niin mä aloin pohtimaan, miten mä en ole osa perhettä. Mä päätin mennä takapihalle haukkaamaan raitista ilmaa, ja mun ajatukset ohjautuivat pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että mä halusin mennä mahdollisimman kauaksi muista. Anaïs kysyi multa, että "ça va?", eli "onko kaikki hyvin?" ja mä vain sivuutin sen kysymyksen. Lopulta Olivier tuli kysymään, että mikä mulla on hätänä. Mä romahdin ihan täysin ja sopersin, miten musta tuntuu, että mä en ole osa perhettä. Mun host-äiti oli jopa huolissaan, että johtuuko se hermoromahdus, siitä että mä en ota mun ADD-lääkkeitä. Mulle vakuutettiin, että mä olen osa perhettä täällä, eikä mun tarvitse huolehtia. Vaikka kaikki lohduttivat mua, niin se että Anaïs tuli halaamaan ja yritti ilahduttaa mua, sai mut lopulta rauhoittumaan.
Mun on lähes mahdotonta kuvailla sitä kokemusta tekstimuodossa, mutta haluan vain muistuttaa tulevaisuuden minää, miten tärkeätä on olla joku henkilö, kenen puoleen kääntyä, kun maailma tuntuu romahtavan silmien edessä. Mulle Anaïs on iso-siskon/kummin roolissa, riippumatta siitä mitä hän musta ajattelee. Tiedostan toki, että mun host-siskolla on vielä kaksi vaihto-oppilasta mun jälkeen, mutta mulla ei ole toista host-isosiskoa nykyisen perheen jälkeen.
Suomessa lähes kaikki entiset vaihto-oppilaat varoittivat, että jossain vaiheessa matkaa kaikki on vain liikaa.
Käytiin muistomerkillä ja museossa, joka on omistettu yli 9000 Amerikkalaisen sotilaan menehtymiseen Normandian maihinnousun aikana. Paikkana se oli todella vaikuttava, kun pääsin näkemään myös kaikille kaatuneille sotilaille pystytetyt valkoiset hautaristit. Noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Utah-Beach, joka oli maihinnousun aikana keskeinen alue.
Mun yleisfiilikset tiivistettynä:
Mä elän mun parasta elämää ja mun mieliala on todella korkealla. Koulussa mulla on hyvin kavereita ja mun olo on harvoin yksinäinen. Mun kielitaito paranee edelleen nopeasti, eli opin uusia sanoja sekä ilmauksia päivittäin. Aikamuotojen hallitseminen on edelleen vaikeata, mutta se on asia, missä pyrin kehittymään. Ensiviikon torstaina mä menen Annecyyn moikkaamaan muita vaihtareita, ja jään yöksi toisen vaihto-oppilaan luo. Mua edelleen stressaa perheen vaihto, mutta mä periaattessa ymmärrän sen logiikan. Täällä on siis kolme perhettä ja kolme vaihto-oppilasta. Eli jokainen vaihto-oppilas on kaikissa kolmessa perheessä, ajatuksena siis on, että jokaiselle tarjotaan sama kokemus. Haittapuoli siinä toki on se, että on vaikeata luoda erityinen side yhden perheen kanssa. Mua harmittaa, että mun pitää sanoa hyvästit mun kahdelle koiralle, kaikille perheen kavereille, host-sisaruksille ja vanhemmille. Mais c'est la vie!
- Emil
Kommentit
Lähetä kommentti